Sirpan tie alkoi vuonna 1947

Yhteinen taival alkoi vuonna 1998

Reinon tie alkoi vuonna 1942

Hieman perheestämme

Perheeseemme kuuluu kolme henkeä, Sirpa, Reino ja Maija. Me asumme Joutsenossa ja tyttäremme Maija emännöi omassa kodissaan Imatralla asustaen yhdessä Jussinsa ( Tiainen ) kanssa.

Perheeseemme kuuluu myös kolme koiraa.

Coastline's Hey Joe, joka on cockerspanieli ja kuuluu Maijan omaisuuteen.

Quibble's Neilos, joka on fieldspanieli ja kuuluu Sirpan hallintaan.

Ridgetor Koivu, myös fieldspanieli ja on ensimmäinen koira, jonka omistajaksi on merkitty Reino Mäkitalo.

Sirpan omakuva

Synnyin Lappeella kesällä 5.6.1947. Kävin kouluni Lappeenrannassa ja kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1968. Valmistuin röntgenhoitajaksi Helsingissä 1970 ja työskentelin aluksi sijaisena Lappeenrannassa Etelä-Karjalan keskussairaalassa. Ensimmäinen vakituinen työpaikkani oli Oulussa yliopistollisessa keskussairaalassa. Seuraavaksi olin Jyväskylän keskussairaalassa. Siirryin 21.8.1975 Joutsenon terveyskeskukseen röntgenhoitajan virkaan. Olin tässä työssä siten, että viimeiseksi työssäolopäiväkseni tuli 14.2.2006. Seuraavana päivänä leikattiin kipujen riivaama oikea olkapääni ja olen siitä asti ollut kykenemätön tekemään työtäni röntgenlaitteen surinassa. Nyt olen pitkällä sairauslomalla ja odottelen päätöstä eläkeanomukseeni.

Tässä kerroin lyhyesti urastani ammatillisessa elämässä.

Elämää on kuitenkin ollut työelämän ulkopuolella ja jopa varsin runsaasti. Aluksi vapaa-aikaani vietin rallipolkujen varsilla huoltotehtävissä. Kun sain viran Joutsenosta ja jopa oman asunnonkin ( vuokra sellaisen ) saatoin toteuttaa erään pitkäaikaisen haaveeni ja ostin itselleni oman koiran. Koira oli rodultaan cockerspanieli ja sen väritys oli blueroan. Sen kanssa harrastin pääasiassa mejä-kokeita, koska Miso ei ollut mikään näyttelytähti. Jäljellä Miso näytti taitonsa ja saavutti J VA tittelin. Seuraava J VA oli englannin springeri Aaretti eli tuttavallisesti Ööppi.

Reinon omakuva

Synnyin Kemissä syksyllä 15.10.1942. Kävin yleissivistävän kouluni Kemissä lukuun ottamatta yhtä vuotta, jonka kävin Oulussa Merikosken yhteislyseossa. Keskikoulun paperit sain 1961 Kemin lyseosta. Vuosi 1962 pääosiltaan kului Oulussa ja sen kevään ja kesän Korialla pioneerirykmentin aliupseerikoulussa. Sieltä sain kaulaan korpin natsat ja loppuajan olinkin sitten pioneerikomppaniassa Oulussa. Typpitehdas räjähti yhtenä tammikuun yönä ja seuraavana päivänä odottelinkin vain kotiuttamista intistä joka tapahtui muistaakseni 10. tammikuuta 1963. Alikessunarvoisena kuittasin surkeat päivärahat, koska vuodenvaihteessa rahoista poistettiin kaksi nollaa ja alkoi se uuden markan aika.

Alkoi aika, jolloin täytyi alkaa ajatella tulevaisuutta. Jostain syystä se oli aika selvänä mielessäni. Olinhan jo inttiaikana vaihtanut aselajia krh:sta pioneereihin saadakseni harjoitteluaikaa teknilliseen opistoon. Aloitin inssipapereiden hankinnan Oulun tekussa talonrakennuksen opintosuunnalla 311 syksyllä 1964. Valmistuin insinööriksi 1968.

Edellisenä kesänä olin avioitunut Tuulikki Lintulan kanssa. Avioliitto kesti vuoden 1997 loppukesään asti.

Silloin lähdin omille teilleni.

Alkoi uusi elämä yhdessä Sirpan ja Maijan kanssa. Alkuaikana meillä oli kuusi koiraa, minun kolme walesiani Hanna, Mikki ja Megan ja Sirpan kaksi fieldiä Näsi ja Ani sekä englanninspringeri Lilli. Aika kului ja koirat vanhenivat. Tuli aika luopua niistä sairauksien vuoksi. Kun ainoastaan Näsi oli jäljellä tuli ajatus hankkia Maijalle oma koira, ja niinpä käytiin Kronopyystä hakemassa blueroan cockeri Jojo, ( Coastline's Hey Jo ) joka muuten on erittäin osuva nimi kun ajatellaan miten jojo pelittää taitavan pelaajan toimesta. Juoksentelee puolelta toiselle koko ajan. Seuraavaksi tuli sitten fieldin vuoro. Lounais-Suomesta noudettiin fieldiuros Quibble's Neilos, musta fieldi. Kun Näsistä aika jätti, olin minä koiraton mies lenkille menossa. Niinpä tuli aika hankkia Reinollekin koira. Uhrikseni tuli noutaa Manchesteristä liverroan uros jolle kasvattaja antoi nimen Koivu liitettäväksi kennelnimen Ridgetor jälkeen. Pääsin eläkkeelle 1.6.2004 ja vanhuuseläkkeelle tämän vuoden kesäkuun alussa. Nyt, kun olemme Sirpan kanssa yhdessä koirien kanssa, olemme päättäneet siirtyä talviajaksi lähemmäksi kesäisiä maisemia. Lähdemme etelän talvehtijoiden joukkoon, aluksi Italiaan ja sitten eteläiseen Espanjaan missä saattaa tavata muitakin suomalaisia. Se on kuitenkin oma kertomuksensa. Sen voitte lukea seuraavilta sivuilta.

Nyt on aika varsinaisen matkakertomuksen.

Tiistai 17.10. oli varsinaisen kiireinen.  Kävimme tapaamassa Leea ja sitten laiteltiin vakuutusasiat kuntoon ja veimme perunkirjoituksen verottajan syyniin, ostimme italian sanakirjan, etteivät myy meille etikkaa viininä ja tummelia sulatejuustona. Syötiin ja käytiin läpi tarkastuslista, jotta mitä vielä puuttuisi. Vaikutti kaikki olevan hyvällä mallilla. Koirat pyörivät koko ajan jaloissa tietäen, että nyt sitä lähdetään ja kauas.  Olimme suunnitelleet lähtöajaksi 18.00 tiistai-iltana ja ajella Helsingin länsisatamaan hyvissä ajoin. Mutta kuinkas sattuikaan. Ajoin auton pensasaidan reiän kohdalle ja poistin aitaverkon.  Kytkin auton vetokoukun ja perävaunun aisan yhteen. Liitin sähköverkot toisiinsa. Ihme ja kumma. Kun käynnistin auton se, käynnistyi. Ei käynyt, kuten oli käynyt parikertaa aikaisemmin, kun olin tehnyt näin. Oli nimittäin kummallakin kerralla auton akku täysin tyhjä eikä kuulunut kun naksaus. Nyt auto hyrähti käyntiin erinomaisesti. No siitähän se matka sitten alkaa. Mutta eipä alkanutkaan. Yritin ajaa eteenpäin, mutta ainoa vaikutus oli, että pihassamme oleva tuija (on muuten erittäin komea) sai kiviryöpyn oksilleen. Oikea eturengas, Volvo on nimittäin etuvetoinen, kaivoi kuopan tiesepeliin. Kivet vain lentelivät. Luulin jarrujen olevan jumiutuneen. Otin eteen, otin taakse, olisin ottanut oluenkin, mutta ei ollut. Vaunu ei hievahtanutkaan. Mietin hetkisen ja keksin Miettisen. Soitin Lekulle. On se hienoa, että ihmisellä ja varsinkin tumpelolla sellaisella on osaavia ystäviä, jotka vielä viitsivät auttaa meikäläisiä. Leku hyppäsi Volvoonsa ja tuli auttamaan avuttomia. Kokeiltiin vetää jarrukahvasta, kokeiltiin vaikka mitä. Vaunu oli kuin p…a Junttilan tuvan seinässä. ei hievahtanutkaan.  Viisas neuvo oli, jotta auto irti vaunusta ja siirto kuopattomaan kohtaan tiellä. En voinut muuta kuin totella. Uusi kiinnitys ja taas se riivatun pyörä pyöri tyhjää. Etupyörät linkkuun ja tee uusi yritys sille kivetylle kohdalle. Ja minä ukko yritin.  Takaa kuului kannustava huuto, se lähtee, niin se lähtikin. Helpotti sisimmässäni.

Auto ja vaunu yhteen sähköisesti, varmistin jarrutuksen hätätilanteessa ja kiinnitin vaijerin vetokoukkuun. Kädestä kiitin Lekua. Nousimme vaimoni kanssa autoon ja lähdimme onnellisina ajelemaan kohti Helsinkiä vain yksi tuntia suunnitellusta myöhässä. Annika Metsäketo antoi hyviä ohjeita ja matka sujui suotuisissa merkeissä kohti pääkaupunkia. Meilläpä on Navicoren navigaattori, jotta emme eksy kaidalta tieltä. Jossain vaiheessa vaikutti siltä, jotta virta taitaa Nokialaisessa vähetä. Kaivettiin virtajohto, jolla saadaan akkuvirtaa puhelimeen.  Jollain hetkellä kävi niin, että puhelimen valo sammui ja homma loppui siihen. Vaihdettiin toinen laite siihen sytyttimen reikään, eikä mitään tapahdu. Edes valo ei pala tuossa virtajohdossa. Sulake on palanut. Konepelti auki ja tarkka syyni mikä se lighterin sulake on. Se oli se keltainen ja siitä oli piuha poikki. Uusi sulake paikoilleen ja kokeilemaan. Laitteeseen syttyy vihreä valo, välillä vilkahtaa punainen ja puhelin ilmoittaa: ladataan akkua. Valo vaihtuu vihreäksi ja puhelin sammuu. No, koska Annika ei auta, täytyy turvautua opasteisiin. Siru kysyy, jotta mihin me menemme. Kerron hänelle muistelevani, jotta onhan siellä Länsisataman opasteet tien varressa, ja ovathan ne siellä. Seuraamme niitä ja tulemme oikeaan paikkaan. Kello on jo aika paljon ja niinpä on vuorossa koirien ulkoilu. Koirat naruihin, postitettava kirje käteen ja silloin veto alkaa. Hillitöntä kiskomista suuntaan ja toiseen Rippe minulla ja Joppe Sirulla. Kirje laatikkoon ja taas kuljettiin. Tultiin takaisin auton luo, ja päätettiin siirtää se pois tuolta check in alueelta, koska ei tiedetty onko se luvatonta vai ei. Ajeltiin takaisin ja yritettiin jonoon johon oli jo tullut ulkomaisia rekkoja. Valitettavasti meidän rekkamme ei sopinut jonoon, joten ajelimme eteenpäin, kiersimme liikenneympyrän ja menimme pitkäaikaisparkkiin. Helsingin kaupunki taitaa olla rahastuslaitos, koska seitsemän tunnin oleskelu parkissa maksoi 10 euroa.

Tuli keskiviikko 18.10.

 Aamulla herätys ja checkin jonoon. Sitten odotusta ja lopulta laivaan. Auto ajettiin seinän viereen ja sitten vain oleskelutiloihin.

Siellä se aika sitten vierähti aamiaisella, nitrolla ja odottelulla. Laiva saapui satamaan ja omalla vuorollamme pääsimme kadulle. Opasteita seuraamalla pääsimme pois Tallinnasta ja suuntasimme matkamme kohti seikkailuja. Olimme selvittäneet emailin avulla voimmeko majoittua leirintäalueelle Gaujassa, joka on Liettuassa noin 30 km Riigan pohjoispuolella. Sieltä me saimme yösijan. Majoituimme asfalttikentälle, joka oli alueella sijaitsevien rakennusten tienpuoleisella reunalla. Saimme sähköt ja kaikki ja yö kului nukkuessa.

Torstai 19.10 on toivoa täynnä.  Aamulla matka jatkui etelään ja kohti Latviaa ja Puolaa.

Siitä on kulunut jo kymmenen vuotta, kun tulimme Via Baltican kautta etelään. Paljon on vuosikymmenessä muutosta tapahtunut. Tiet ovat pääosin loistokunnossa. Liikenne on myös sujuvaa. Koimme lähes kotimaisen tunteen, kun vastaan ajeli lukuisia autonkuljetusrekkoja. Rajan ylitykset helpottuivat kerta kerran jälkeen. Puolan rajalla ei edes kysytty tullissa papereita. Kuitenkin heti rajan jälkeen syynättiin passit, rekisteriotteet ja toinen poliiseista vaati tarkastaa matkailuvaunun kaapit ja laatikot. 

 Olimme saaneet kauhukertomuksia Puolalaisesta liikenteestä. Kuten aikaisemminkin olen sanonut, niin ne tarinat kaoottisesta liikennekulttuurista ovat pikkupoikien pölinää. Autot ajelivat kylläkin aika reipasta vauhtia ja ohittelut olivat suomalaisen mielestä hieman ihmeellisiä. Kuitenkin pelin henki oli se, että autoilijat ottavat ajelun kokonaisuutena. Jos joku ohittaa edellänsä ajavan ja minä tulen vastaan, niin minäkin väistän pientareelle. Hyvin menee. Vaikka ajoimme koko Puolan halki, näimme vain kaksi ojaanajoa ja yhden peräänajon, vaikka matkamme oli yli koko maan. Ainoa ongelma matkustettaessa tähän vuoden aikaan Puolassa on mahdollisuus majoittumiseen, jos sinulla on peräkärry mukana. Poliisi kertoi Puolan rajan ylityksen jälkeen kysyttyämme mahdollisuutta majoittumiseen: Menkää hotellin ja varatkaa majoitus sieltä. Mentiin ja kysyttiin. Ei ole tilaa teille majatalossa. Mentiin seuraavaan. Kysyttiin mahdollisuutta saada suihku ja peseytyä. Halusimme kuitenkin nukkua vaunussa, koska kuten arvaatkin, meillä on kolme spanielia mukana. Saatiinhan me sviitti. Paikka oli nimeltään Pianica ja maksu 150 zlotya eli noin 42 euroa. Käytiin suihkussa, saatiin sähköt vaunuun ja unta kaaliin.

Perjantai 20.10.

Matka jatkui etelään. Ajeltiin ja ajateltiin majoittua Jelenia Goraan, joka on lähellä tshekin rajaa. Kuinkas ollakaan aikataulu petti rajumman mukaan. Kuljettiin hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Koko päivä kuljettiin ja emme olleet lähelläkään Wroclawia, kun tuli pimeä ja jopa väsymyskin. 12 tunninajo. Yritimme majoittua tir parkkiin, mutta eipä löytynyt, tai ajoimme ohi. Tuota yhdistelmää ei nimittäin ihan pienessä tilassa käännetä ympäri, mittaa on noin 13 metriä. Päätimme majoittua johonkin. Menimme hotellin ja kysyimme respasta voimmeko majoittua heidän pihaansa. Tyttö vähän empi, mutta lupasi kuitenkin. Niinpä käytiin syömässä maittava iltaruoka ravintolassa, jossa pauhasi musiikki. Se tuli kai koneelta, mutta nuorehko uros lauleli mikin kautta mahtavalla metelillä. Nukuttiin hyvin.

Lauantai 21.10. Aamulla aikaisin suunnistimme kohti Wroclawia ja sieltä sitten Jelenia Goraan. Navikaattori käski ainakin kymmenen kertaa ottaa u-käännöksen, mutta me emme uskoneet. Tultiin Jeleniaan ja koska päivä oli vasta puolessa, annoimme Annika Metsäkedolle (navikaattorin ääni) uuden osoitteen, eli suunta kohti Prahaa. Taas tuli turhia komentoja. Kuitenkin noudatimme tien opasteita ja näimme uskomattoman kauniin väriloiston tien varren puissa. Kivikkoinen vuoristopuro kulki reittimme vasemmalla puolella. Valitettavasti emme voineet pysähtyä ihailemaan tuota loistavaa värinäytöstä. Minulle tuli mieleen pohjoisen Suomen taiteilija Reidar Säreistöniemi tuosta väripaletista. Tuli matkan osuus joka täytyi ajaa, ei voinut pelkästään ohjailla tuota yhdistelmäämme. Tulimme jossain vaiheessa moottoritielle, jota pitkin ajelimme Prahaan asti. Meillä on mukana Euroopan campingalueopas, josta valitsimme Prahassa auki olevan leirintäalueen. Pienen hapuilun jälkeen, kyselykin oli mukana, päädyimme tälle alueelle jossa nyt olemme. Ilman navikaattoria, tuskin olisimme löytäneet perille leirintäalueelle. Täällä on satakahdeksankymmentä paikkaa ja me olemme ainoat. Yhdessä mökissä palaa valot. Ovat tainneet unohtua päälle.            

Sunnuntai 22.10. Yö kului miellyttävästi. Vain jokunen suihkukoneen nousu kuului taustalla. Lähdimme ratikalla Prahan keskustaan. Jäimme pois oikealla pysäkillä ja lähdimme katselemaan, josko löytäisimme Kaarlen sillan. Siellähän se oli missä oli lukuisan määrän turistien joukossa. Turistit olivat eri puolilta maailmaa, päätellen heidän ulkonäöstään. Aika moni oli idästä mutta kyllä siellä oli ainakin yksi ryhmä, jonka johtajalla oli Brasilian lippu. takiaisin leirintäalueelle ja vuorossa oli koirien hyvinvoinnista huolehtiminen. Nautimme ilta-aterian ravintolassa ja siirryimme nukkumaan.

Maanantai 23.10. Matka jatkui ja tavoitteena oli Salzburgin kautta Insbrugiin. Tietyöt hidastivat retkeämme ja senpä takia illan hämärtyessä päätimme majoittuakin Salzburgiin. Oli jo pimeää ja niinpä avuksi jälleen navigaattori. Etsimme lähimmän leirintäalueen ja sen ohjeiden avulla osasimme pilkkopimeälle näköalapaikalle. Emme vain nähneet muuta kuin valoja. Vaunu parkkiin ja me menimme pesulle ja nukkumaan.

Tiistai 24.10. Aamulla varhain kun vesi lorisi vaunun seiniä pitkin ja rapisi katolla jatkoimme matkaa. Nyt päätimme etsiä aurinkoa, valoa ja lämpöä. Välillä tuntui kuin usko olisi hieman horjunut navigaattoriin. Se ohjasi meitä tielle, joka vei varmaankin huitsin nevadaan. Käänsimme kelkan ja päätimme seurata tienviittoja. Annoimme kuitenkin ohjeen etsiä uusi reitti. Kaikki tuntui menevän kuin ennen tansseissa. Tietä vain vilisi silmieni edessä, kunnes huomasin edessä olevan rekan perässä varoitusvalot, eli vilkut vilkuttivat iloisesti vauhdin lakkaavan. Viereinen kaista edessäni oli vapaana ja niinpä ohjasin autoni ja vaununi sille kaistalle. Sehän vetikin huomattavasti paremmin ja ohitimme ainakin miljoona rekkaa, jotka kaikki olivat matkalla Venetsiaan. Olihan stau. Jojo huomasi kellon olevan viisi, eli oli cockerin ruoka-aika. Pahat ihmiset komensivat pitämään kuonon ummessa ja niinpä meteli laimeni. Matka jatkui välillä ajaen, ja välillä ei ollenkaan. Kuitenkin pääsimme tavoitteeseen, eli siihen jotta leirille valoisaan aikaan. Otti muuten tiukalle. Olimme leirintäalueella klo 19 aikoihin eli matkamme ensimmäinen viikko oli täynnä. Vaunu parkkiin ja ihmiset kävivät LEPOON. Matkaa oli taittunut 2719 kilometriä. Nyt levätään. Huomenna mennään tuohon legendaariseen kaupunkiin eli Venetsiaan. Rannalta se jo näkyy. Hyvää yötä.

Keskiviikko 25.10. Menimme kaupunkiin leirintäalueen viereisestä satamasta Vaporetolla. ( Nimi on tullut tutuksi Donna Leonin kirjoista, joiden tapahtumat ovat Venetsiassa ja lähialueella.) Ohjelmassa oli käynti Venetsian kuuluisia gondoleereja tapaamassa. Minä jopa kyselin matkan hintaa ja niinpä ukkelit jäivät työttömäksi. Lyhyt matka olisi ollut 120 euroa ja vähän pitempi 150. Emme soudattaneet.  Katselimme ja kävelimme kapeita katuja ja kujasia. Joka paikka kuhisi turisteja. Yllättävää oli nähdä niinkin monta kerjäläistä kujilla. Pääosin he olivat naisia. Kuivasin kävellessämme näkymiä matkan varrelta. Saapas näkee millaista siellä tuli kuvatuksi. Parin tunnin tepastelun jälkeen palasimme leirintäalueelle. Koiria kävelyttäessämme jäimme juttusille kolmen britin kanssa. Teimme "treffit" ja menimme heidän autolleen viinipullon kera. Siinä sitä sitten turistit turisivat keskenään. Olikin tullut jo aika palata "kotiin " ja käydä tuutumaan.

Torstaiaamu26.10. Suunnitelmamme oli ajella kohti Riminiä ja majoittua siellä Happy nimiselle leirintäalueelle.  Ajo sujui reippaasti pitkin maksullisia moottoriteitä. Matkalla tuli tienviitta IMOLA.

    

No, me fanaattiset formulafanit tietenkin, päätimme käydä katsomassa, josko Kimi olisi testaamassa omaa kilpakonettaan. Valitettavasti emme nähneet Kimiä. Rata oli hiljainen ja tyhjä. No matka kohti leirintäaluetta saattoi jatkua. Navista ajo-ohjeet ja niitä tuli perusteellisesti. Käänny vasempaan, käänny oikeaan, tee u-käännös jos voit ja olisittepa nähneet ne kujaset joita pitkin menimme. Sitten tuli tervehdys, jotta perillä ollaan. Olimme pienellä kujasella, joka oli vierivieressä olevien hotellien alue. Leirintäalueesta ei hajuakaan.  Yritimme löytää toisen alueen, joka olisi ollut auki. sitäkään ei löytynyt. Meni usko ainakin täällä tietojen todellisuuteen. Hyvät neuvot olivat kalliita. Niitä ei vain saatu. Piti itse ratkaista tekemiset. Suunnaksi otimme San Marinon. Leirintäalue oli jopa koordinaatein merkitty opaskirjaamme. Sinne matkalla kuitenkin uskomme oli romahtanut. Emme noudattaneet navin ohjeita, koska meitä oli jo petetty. Kaikesta huolimatta alue löytyi ja sinne me sitten parkkeerasimme auton ja vaunun.  Iltatoimet ja me menimme nukkumaan.

           
 Perjantai 27.10. Koska oli niin vaikeaa löytää majapaikkaa, päätimme lähteä vähän etelään ja hieman länteen. Otimme suunnaksi Rooman länsipuolella rannikolla olevan alueen.  Navi sai jälleen johdattaa matkamme kulkua. Luotimme siihen taas kuin bibliaan. Hyvinhän se meni, kunnes käskettiin kääntyä oikealle ja kuitenkin iso opaste käski kääntyä vasemmalle. Sinne mentiin ja uusi reitti tuli koneelta. Ajelimme ja sitten katselimme ympärillemme ja eteemme ja jopa toisiimmekin. Tie nousi ja nousi ja mutkat tulivat tiukemmiksi. Mahtavat maisemat ja pienet vaihteet autossa vaihtuivat tiheään. Jossain vaiheessa katsoimme tien numeron ja otimme paperikartan, vanhan sellaisen, katsoaksemme missä ollaan. Niinpä Siru sitten löysi tien ja naureskeli. olimme kartan mukaan, jollain pienellä valkoiseksi merkityllä vuoripolulla. 30 kilometrin päässä edessäpäin oli tietojen mukaan risteys, josta pääsee E45 tielle. Opasteet kertoivat sitten reitin korviimme Pertin äänellä ihan oikeasti. Ohitimme Rooman pohjoispuolelta ja ajelimme tasaista vauhtia kohti rannikkoa. Olimme lähes perillä, joten syötimme naviin taas leirintäalueen tiedot ja antaa palaa. Annettiin ja kiroiltiin. Ajettiin ees ja taas ja taas kuultiin komentoja känny tästä oikealle ja viiden metrin ajon jälkeen käänny vasemmalle. Usko meni taas. Nähtiin opaste ja yritettiin löytää. Eipä niitä kovin monta ollut, mutta kun tiesimme sen olevan meren rannalla, niin jatkoimme etsimistä. Ajelimme kaksi ajorataista tietä pohjoiseen ja näimme kyltin alueesta. Kilometrin verran eteenpäin ja karavaani kääntyi jälleen etelään. Lopulta pääsimme perillä ja vaunu parkkiin. Otin pienen tauon jälkeen taas navin ja pyysin ajo-ohjeet tästä leirintäalueelle. Matkaa oli 3,1 km eli pientä vikaa on noissa tiedoissa. Näin illalla kirjoitellessani tuli vielä mieleen se, mitä ajotietokone kertoili. Parhaimmillaan lämpötila oli 32 astetta. Arvaa onko kiva kun autossa on ilmastointi. .  

Lauantai 28.10. Tavoitteena Nähdä Napoli ja ….  Siispä suuntanamme oli  rantatie ja rannan nähtävyydet. Ajo oli kuitenkin aika vaikeaa, paljon pysäköityjä autoja sekä joukossa melkoinen määrä värikkäisiin asuihin pukeutuneita kilpapyöräilijän näköisiä miehiä. Ikä vaihteli kai teini-ikäisestä vaariin. Muutos suunnitelmaan ja matkamme kohti maksullista moottoritietä alkoi. Liikenne on täällä vähän vilkkaampaa kuin Helsingin ulosmenoteillä. Kolme kaistaa on täynnä autoja ja nopeus tietenkin muiden mukaan. Parhaimmillaan nopeus oli jopa 170 kilometriä tunnissa. Enpä ole koskaan ajanut noin kovaa. Kuitenkin aikaa kului ja olimme Pompeijissa noin puoli kahden aikoihin. Koirat otettiin ulos ja tehtiin pienehkö kävelyreitti raunioiden alueella. Sitten matka jatkui taas. Koska olimme lähellä Euroopan mantereen ainoaa toimivaa tulivuorta suuntasimme matkamme kohti Vesuviusta. Tie oli pientä kapeaa ja erittäin mutkikasta. Pääsimme kuitenkin tien loppuun katselimme hetken karuja ja jylhiä maisemia. Olimme tuhannen metrin korkeudessa. Vesuvius on 1281 metriä korkea. Matka huipulle olisi pitänyt kävellä, mutaa ei vanha enää jaksa. Seuraava päätöksemme oli löytää Napolin alueelta ostoskeskus, ja niinpä taas tekniikka käyttöön. Harhailimme kapeilla kaduilla sinne ja tänne. Oli jo iltapäivä lauantaina ja me ihmettelimme suuresti niitä valtavia jätekasoja katujen varrella. Emme löytäneet sitä ostoskeskusta, jota etsimme. siispä otin uuden osoitteen ja tuskastuttavan pitkä kääntyilemisen jälkeen näimme ostoskeskuksen. Auton laitoimme pysäköintiin ja lähdimme etsiskelemään ruokakauppaa. Löysimme sen sinisten muovikassien perusteella, eli kuljimme vastavirtaan. Valtava ostoskeskus oli täynnä kovalla äänellä puhuvia italialaisperheitä. Ostimme olutta ja viinin (Cabernet) kuusi pulloa hintaan 1,20 euroa pullollinen. Halpaa sanoisin. Sitten viiden aikoihin otimme suunnan kohti Lido di Ostiaa, jossa vaunumme odotti meitä. Hurjaa ajoa pimeällä moottoritiellä ja lopulta pääsimme perille.  Ilta-ateria oli sitten vuorossa, hieman joimme olutta ja sitten menimme nukkumaan.

<!--[if !vml]--><!--[endif]-->Maanantai 30.10. Meillä oli upeat suunnitelmat mennä Livornon lähellä olevalle Miramare leirintäalueelle. Hyvin meidät ohjattiinkin sinne. Joskus koordinaatit ovat kohdallaan navissa. Ihmettelin missä reseptionin neitokainen on koska kello oli jo puoli neljä. Siru vinkkaili autosta ja käski katsoa portissa olevaa kuvaa. No animals allowed. Voihan nenä, Reino ei ollut lukenut kirjaa tarpeeksi hyvin. Uusi paikka pantiin hakuselle. Kokeillaan Marina di Pisassa oleva camping Internationalea. Se on auki vielä yhden yön eli 31.10 asti. Pääsimme perille ja huomasimme porttien olevan suljettu ja kaikki vaikuttaa kuolleelta. Jälleen heräsi halu lähteä jonnekin, jossa on jotain varmojakin asioita. Toivottavasti emme pety. Naviin annettiin jälleen ohje etsiä leirintäalue joka sijaitsisi lähialueella. Löytyi ja etsimme sen kirjasta. Se on auki ympäri vuoden. Camping Aqcua Dolce Levannossa. Ilta alkoi jo hämärtyä kun jatkoimme matkaa. Aurinko vaipui horisontin alapuolelle ja matkamme jatkui. Jos olet vappuna heitellyt serpentiinejä, niin paikallinen tiemestari oli heitellyt tiesuunnitelmansa samalla tyylillä. Tie oli täynnä mutkia ja tie painui aina vaan lähemmäksi merenpinnan tasoa. Navi antoi ajo-ohjeet ja Reino ajoi. Matkaa oli jäljellä vain hitunen, kun autonvaloissa näkyi tien poikki kulkeva, kahden pylvään varassa oleva paksu kettinki. Tie olikin totaalisesti poikki edestämme. Siru poistui autosta illan hämäryydessä ja antoi peruutusohjeita. Paikalle pyöräili myös vanha setä, joka kyseli mikä on ongelma. Sanoin etsiväni leirintäaluetta. Hän pyysi seuraamaan ja ajatti meidät pitkin kävelykatua, sen jälkeen kääntyminen oikealle ja heti perään vasemmalle. Arvaa oliko ahdasta. Oli todellakin. Muutama skootteri ja pari autoa siirreltiin tien varrelta turvaan, koska huuto kuului "suomalaiset tulloo". Ajo jatkui kolhuitta ja lopulta pysähdyimme leirintäalueen portille. Ahdasta oli, mutta saatiin karavaani sisään. Ystävällinen henkilökunta avusti vaunun paikoilleen panoa, ja niinpä asetuttiin paikalle. Siru suorastaan tärisi jännityksestä. Alue olisi varmaan järkytys suomalaisille karavaanareille. Tila on täytetty tarkasti, ihmisiä tulee ja kaikki majoitetaan sinne. Alue on varustukseltaan hyvä. Vessoja on riittävästi ja suihkusta tulee lämmintä vettä.

Vessassa tuli mieleen naapurimaamme Venäjä. Siellä on harmaassa betonilattiassa reikä, johon tarpeet tehdään. Täällä kehitys on kulkenut pitemmälle. Lattiassa on posliininen alue, jossa on reikä ja jalanpaikat molemmin puolin sekä vielä vesihuuhtelu. Eikä siinä vielä kaikki.

<!--[if !vml]--><!--[endif]-->Oli siellä istumapaikkojakin, ja millaisia. "Rinki " oli ylhäällä ja kun painoit sen alas, se nousi ylös ja vieno tuoksu täytti pömpelin. Aina kun "rinki" nousi ylös, tuli siihen desinfioiva suihku.

Myöhemmin illalla olimme reseption edessä ja keskustelimme. Takaa kuului: onpa kiva kuulla suomenkieltäkin. Sorvalin pariskunta Hämeenlinnasta oli majoittunut samalle alueelle. Tarinoitiin hetki ja he poistuivat kaupungille. Me kävimme nukkumaan ja päätimme levätä tiistain täällä.

Tiistai 31.10. Päivä, jolloin Reino ei aja autoa, eikä Sirpa enää tärise. Kävelytettiin koiria useaan otteeseen kaupungilla. Koiran pirulaiset olisivat tahtoneet uimaan, mutta me emme sallineet sitä. Pesimme pitovaatteita koneellisen ja ne ovat vieläkin kosteat. Saa nähdä milloin ne kuivuvat. Ilma on lämmin, mutta ilmeisesti ilman kosteus on korkea.    

Keskiviikko 1.11. Uusi kuukausi on alkanut. Matka kohti uusia kommelluksia alkaa. Ensimmäinen mieleen tuleva asia oli karavaanin saaminen ulos alueen ahtaasta portista. Talon väki oli antamassa hyviä ohjeita ja selvisimme lähes kommelluksitta. Ainoastaan pylväässä sijaitseva vedenottopiste menetti hanansa. Vaunun peräpää sai kylmävesipesun. Eipä muuta kuin matka jatkui. Suunnaksi yläilmat. Serpentiiniä ajaen ylös vuorille ja sitten lähdimme moottoritietä aluksi pohjoiseen ja sitten suuntautui keula kohti länttä. Se ajelu olikin hinnaltaan tähänastisista kaikkein kallein 48,5 euroa. Matka sujui niin reippaasti, että päätimme jatkaa kohti Ranskaa. Tavoitteena oli löytää leirintäalue Rivieran alueelta. Koetimme paikallistaa niitä taas Navilla. Eipä löytynyt koko Etelä-Ranskasta yhtään. Lueskeltiin kirjaa ja pari vaihtoehtoakin löytyi. Päätinpä kuitenkin yltiöpäisyydelläni liittyä letkaan, kun kaksi italialaista matkailuautoa ohitti meidät ja kääntyi seuraavasta liittymästä pois moottoritieltä ja me perään ajeltiin ja ajeltiin eteenpäin. Matka suuntautui kohti Marinelandia ja arveltiin sieltä löytyvän myös avoinna olevan leirintäalueen. Auton pysähtyivät ilmeisesti neuvottelemaan ja kysymään tietä. Mekin teimme niin. Kävin kertomassa oman tarinamme ja yhdessä jatkettiin matkaa. Lopulta löysimme ihan kivan alueen ja jäimme sinne. Paikkakunta oli Nizzan ja Antibesin välillä.

Torstai 2.11. Päivä kului leväten ja koiria ulkoiluttaen. Yritin viritellä televisiota, mutta ruudussa oli kummaa vilinää. Olin ja aikaisemmin yrittänyt viritellä sitä videoille, muuta ei löytynyt kuvaa. Luulin videoiden hajonneen. Seuraavaksi irrotin antennijohdon ja yritin virittää sen DVD soittimelle. Ei onnistunut. Johtopäätös oli television olevan rikki. Illan pimeydessä vanha palvelija jäi erään alueen nurkkaan. Kauniita unia.

Perjantai 3.11. Aamulla taas matkaan. Tavoitteena oli etsiä alue, josta voisimme sitten siirtyä Espanjan manterelle. Antibesissä näimme taas jotain uutta. Oli liike, joka mainosti olevansa koirien pesula. Lavaggiode cane, self service, kuvaa en voinut ottaa, koska ajoimme sen ohi. Matka sujui jälleen pitkin moottoritietä. Se on ainoa tapa vaihtaa maisemaa. Yllättävää kyllä niin me löysimme alueen nimeltään Le Plein Air des Chennes. Kävin kysymässä 'Sirun avustuksella mahdollisuutta majoittua alueelle. Sehän sopi heille. Aloin tinkiä. Jäämme viikonlopuksi, jos maksamme vain yhdestä koirasta 6 euroa. Muussa tapauksessa olemme vain yhden yön ja lähdemme aamulla kohti Espanjaa. Pitkän empimisen ja kyselyjen jälkeen se sopi, joten majoituimme sinne. Respan tyttö kertoi paikan numeron ja kertoi olevan kolme tai neljä asiaa, jotka tarkastetaan ennen ja jälkeen vierailun. Tulimme paikallemme, jonka numero on G36. Ne tarkastettavat Asiat olivat wc ja suihkutilojen siisteys sekä paikan yleinen tila. Ja lopuksi allekirjoitettiin paperi ja sitouduttiin jättämään tilat yhtä hyvään kuntoon. Siis jokaisella leiripaikalla oli oma Wc ja suihkutila, jossa oli liiketunnistimella varustettu valaistus. Enpähän ole ennen sellaista nähnyt. Majoittumisen jälkeen etsimme Navin avulla ostoskeskuksen ja suuntasimme matkan sinne. Teimme ostokset ja tullessamme ulos oli aurinko jo laskenut ja pimeys täytti maan. En ollut muistanut merkitä majoitustamme Naviin ja niinpä oli sormi suussa ja pallo hukassa. Mitenkäs nyt jatketaan, Reino parka. Naviin vain paikka nimeltä Clapiers ja reitti sinne. Niinpä lähdimme pimeyden keskelle suuren epävarmuuden vallitessa. Kuinka ollakaan tunnisti Siru paikkoja, joiden läpi olimme ajaneet mennessä. Lopulta näimme myös leirintäalueen opasteet ja löysimme perille.

Lauantai 4.11. Aamutoimet teimme ilman kiirettä, olimmehan majoittuneet koko viikonlopuksi tälle alueelle. Aamupäivällä lähdimme etsimään Plattes Caravan nimistä paikkaa ja tietenkin minä olin hukannut sen käyntikortin, jonka olimme ottaneet Respasta. Se löytyi myöhemmin taskustani, kuinka tyypillistä. Meillä oli hämärä mielikuva missä kaupan pitäisi olla. Ajeltiin ja etsittiin vaan emmepä löytäneet. Pitkän ajelun jälkeen lähdimme ajelemaan kohti leirintää, ja kuinka ollakaan näimme kaksikaistaisen tien toisella puolella etsimäämme liikkeen. Liikenneympyrän kautta palasimme toiselle puolelle betoniaitaa ja liikkeen pihaan. Joskus käy niin, että toiveet ja tosiasiat eivät kohtaa. Luulin jotain kohtuullista, mutta näin vain suorastaan surkean kokoelman romutuskelpoisia ja jo romutettuja vaunuja. Joukossa oli tosin joitakin campereitakin ja kohtuullisia vaunuja. Menimme sisään ja yritimme selvittää asiamme. Lampa oli ymmärrettävää, ja meille esiteltiinkin polttimoita. Tarvitsin kuitenkin takakulmaan valaisimen valkoinen eteen ja punainen taakse. Sellainen nimittäin hajosi kun ajoin vaunun alueelle g36. Menin hyllyjen väliin etsimään ja löysinkin oikean. Lisäksi ostin kaksi polttimoa.  Seuraava ongelma oli ostaa peili. Ensimmäinen peili katosi jo Suomessa matkalla satamaan. Siru haki autosta peilin ja niinpä me ostimme oikeallekin puolelle levennyspeilin. Ja sitten Navin avulla kotiin. Olin merkinnyt parkkipaikan Naviin. Hyvin se johdattikin. Olimme hienoston asuma-alueella ja parkkipaikkamme oli aidan takana.  Niinpä pienen kiertelyn jälkeen pääsimme kotiin. kunpa muistaisin jatkossa merkitä pysäköintipaikaksi leirintäalueen portin. Matkalla oppii ainakin erehdysten kautta.

Sunnuntai 5.11 Jälleen saimme oloa ja onnea toisillemme ja koirillemmekin. Jutustelimme brittien kanssa. He kertoivat myyneensä talonsa ja tavaransa. He olivat kuin kotilot, kaikki kulkee mukana.

Heillä oli matkailuauto, skootteri ja lyhytkarvainen saksanseisoja. He ovat olleet nyt seitsemän kuukautta tienpäällä pääasiassa Ranskassa ja Portugalissa. He eivät suosi alueita joilla on paljon "workingclass people"brittejä.

Maanantai 6.11. Matka kohti lämpimämpiä seutuja jatkui. Suunnaksi otettiin aluksi valtakunnan raja. Sitten levähdys ja navikaattoriin ladattiin uusi kartta, ESPANJA. Brittien vinkistä päätimme suunnata auton ja vaunun matkan kohti paikkaa nimeltä Roses. Se sijaitsee lahden pohjukassa maan koillisosassa. Matkalla olen oppinut joskus voitavan jättää navin ajo-ohjeet toteuttamatta. En kuitenkaan aina ymmärrä niitä reittejä, joita näyttöön tulee. Nytkin ajoimme pienehköä tietä ja sitten tuli vastaan sellainen kohta jota en edes yrittänyt ajaa. Peruutin yhdistelmän ja tein sen monivaiheisesti. Lopulta kohdalla oli hiekkakenttä ja sen kautta saimme muutetuksi suunnan pois ahtaudesta. Otimme uuden reittivalinnan ja niinpä me etenimme suurta tietä kohtuullisella nopeudella. Tien toisella puolella näimme kauppakeskuksen ja kiittelimme liikennesuunnittelijoita ja heidän tekemiään liikenneympyröitä vai ovatko ne kiertoliittymiä. Kuitenkin on erittäin helppoa ajaa parikin kierrosta ja ottaa sitten oikea poismenotie. Kaupasta lisää ruokaa ja sitten leirintäalueelle. Vaunun ajoin ruutuun ja siitäpä sitten iltatoimiin. Ruokailtiin,  siistiydyttiin ja otettiin muutama lasi punaviiniä. Sitten menimme nukkumaan.

Tiistai 7.11. Lepoa ja rauhaa, pyykin pesua ja ulkoilua. Siinä ovat tiistain toimenne.

Keskiviikko 8.11. Suunnitelmamme oli siirtyä noin 200 km etelään ja majoittua hyvissä ajoin ennen hämärää. Kävimme kolmen leirintäalueen portilla ja aina olivat ovet lukossa. Epätoivo aikoi vallata jo mielemme. Lopulta näimme kyltin camping Vinaros. Se oli avoinna ja reseptionin neitonen osasi suomea. Päätimme majoittua sinne. Matkaa on kertynyt jo 5841 kilometriä harhaan ajot mukaan luettuina. Sellaista elämä on, eteenpäin ja sitten taas taaksepäin. Leirintäalueen baarissa söimme vatsamme täyteen. Nyt on ähky. Siispä lepäämme. Paikkakuntakin on Vinaros, lienee venäläinen viini. Ainakin tarjoilijatar oli Romaniasta.

Torstai 9.11. Ostoksia ja oleilua. TV ja pölynimuri.

Perjantai 10.11. Matka Santa Polaan ja tänne jäätiin.

 

Ei ole tapahtunut paljonkaan kuluneiden kolmen kuukauden aikana. Paras juttu oli että Sirpa pääsi eläkkeelle.

Kotiin tullaan maaliskuun puolivälin aikoihin.

Tapasimme Pipan ja Jussin toukokuussa Hartolassa ja he sanoivat että juttu ei pidä paikkaansa alkuunkaan Santa Polan osalta.

Kyllähän he totta puhuvat. Kuitenkin tämä juttu oli alunperin tarkoitettu Reinon sukulaisille tiedoksi missä mennään.